Älä koskaan luovuta

Kuva: http://quotesgram.com/never-give-up-soccer-quotes/

Tää on mulle luettavaksi niinä hetkinä, kun musta tuntuu että mikään ei onnistu, missään ei ole mitään järkeä ja tuntuu siltä, ettei ole mitään mieltä edes yrittää. Tää on myös muistutuksena kaikille niille, joille luovuttaminen on käynyt mielessä.

Mä tahdon nyt kirjoittaa tän ylös, jotta voin palata siihen ja lukea sen aina uudelleen. Niin kauan, että se menee kaaliin ja todellakin pysyy siellä. Luovuttaminen on valinta. Mutta niin kauan kun se musta on kiinni, niin se ei ole koskaan mun valinta. Siitä mä aion pitää ihan justiinsa huolen.

Lähiaikoina on ollut hetkiä, kun on kokenut, että selvän teki, hanskat tiskiin ja tää oli tässä. Kiitos vaan ja good bye. On tullut sellaisia niin ylitsepääsemättömiä hetkiä, kun olen oikeasti miettinyt, että nyt loppuu kaikki yrittäminen, että mä en vaan enää JAKSA. Että mua ei vaan enää jaksa kiinnostaa. Ihan sama mitä tekee, kuitenkin maailma keksii jonkun uuden keinon pistää mut taas matalaksi.

Mä olen pohtinut monta kertaa, että miten ihmeessä mä olen viime vuoden keväänä pahimmillakin epätoivon hetkinä onnistunut hoitamaan koulun, työt ja luottamustehtävätkin siihen päälle vielä ihan kunnialla. ”Se oli vielä sitä aikaa kun mua kiinnosti”, oon huomannut liian usein ajattelevani. Mutta siis hetkinen? Nyt olis kyseessä mun elämä ja mun tulevaisuus. Kannattaisko taas alkaa kiinnostamaan ja ihan niin kuin äkkiä sittenkin?

Kuva: http://positivesharing.com/2016/01/3-reasons-never-give-up-is-bad-advice/never-give-up-1/

Mä olen hokenut tässä nyt itselleni, että niin kauan kun mä vielä yritän uudelleen, mä en oikeasti ole luovuttanut. Keep coming back. Niin kauan kuin mä jaksan nousta ylös ja palata uudelleen sinne taistelukentälle, mä en ole luovuttanut. Mä oon täällä vielä.

Oivalluksena on tullut nyt se, että tää taistelu ei ole nyt vain ”julmaa ja epäreilua maailmaa” vastaan. No okei, let’s face it, välillä maailma on julma ja epäreilu, ei voi mitään. Mutta se suurin taistelu käydään ihan mun omalla taistelukentällä, mun pään sisällä. Mun omissa kuvitelmissa ja ajattelutavoissa. Se pahin vihollinen löytyy tällä hetkellä peilistä. Koska ihan sama mitä on tapahtunut tähän mennessä, oli kuinka epäreilua hyvänsä, niin mulla herranjestas sentään on mahdollisuus vaikuttaa. Mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu tästä eteenpäin. Siihen, otanko opikseni ja jatkan entistä vahvempana ja viisaampana.

Ens kerralla kun musta tuntuu, että luovuttaminen on lähellä, niin mä lupaan tulla lukemaan tän tekstin. Tästä lähtien tää tarina etenee mun omassa maailmassa, mun omilla säännöillä.

- Hanna

Itsensä paras ystävä

Tänään mä haluaisin esitellä teille mun uuden ystävän. Tai oikeestaan, eihän me uusia tuttuja olla, ollaanhan me tunnettu jo pitkään. Musta kuitenkin tuntuu, että nyt me vasta aletaan tutustua paremmin. Ehkä me joskus oltiin läheisemmät, en tiedä. Jossain kohtaa kuitenkin päästiin hiukan erkaantumaan eri poluille. Nyt me kuitenkin halutaan ystävystyä uudelleen. Mä haluan, että tää uusi ystävä olisi pian mun paras kaveri.

Arvaatteko, mikä tän uuden kaverin nimi on? Sen nimi on Hanna.

Oon tässä lähiaikoina miettinyt, mitä todella tarkoittaa olla itsensä paras ystävä. Se kuulostaa mun korviin jotenkin itsestään selvyydeltä. Mä olen kuitenkin huomannut, että sitä se ei ole: ei ole helppoa eikä selvää. Se on asia, jota täytyy ihan oikeasti opetella. Ja nyt oon myöskin huomannut, että tähän ikään mennessä mä en ole tainnut sitä ihan hirveästi opetella. En ainakaan siltä kantilta, että mulla voisi oikeasti olla kivaa yksin.

Oon huomannut, että mulla on ollut tapana tehdä aika vähän kivoja juttuja yksikseni. Silloin kun mä olen ollut ihan vain omassa seurassani, se on ollut mulle aikaa tehdä jotakin hyödyllistä. Ei kai nyt yksinään tarvitse hauskaa pitää? Silloin voi yhtä hyvin käyttää ajan jotenkin ”järkevämmin”: voi opiskella, siivota, hoitaa alta pois juoksevia asioita. Näin mä olen ennen ajatellut.

Nyt mun ajatukset on alkanut kuitenkin muuttua yksinolon suhteen. Ei aina voi olla tuottelias tai saada aikaan jotain hyödyllistä. Elämän pitää olla kivaa, ei pelkkää työntekoa ja pakollisia juttuja. Luulen, että mun ajatukset on alkaneet muuttua sitä myötä, kun en ole lähiaikoina pystynyt enkä jaksanut keskittyä opiskeluun. Koulu on ollut mulle aina sellainen asia, jonka oon hoitanut kunnolla ja enemmänkin kuin kunnolla. Nyt kun ajatukset on koko ajan jossain muualla, niin olen kokenut turhaksi vain istua koulukirjan edessä tuijottaen sivua tajuamatta tai näkemättä yhtään mitään. Sillä tavalla ei etene opiskelu, ja tulee vain paha mieli siitä, ettei toisaalta ole saanut opiskeltua, mutta toisaalta ei ole tehnyt mitään muutakaan. Ei ole ollut kivaa eikä edes hyödyllistä.

Tästäpä onkin sitten seurannut uusi ongelma. Mitä mä sitten tekisin? Mitä ihmettä ihmiset tekee kaikella ajallaan? Mulle kaava on ollut ennen aika helppo: opiskelua, urheilua, kavereita ja perhettä. Yksin ollessa oon tehnyt kaikki hyödylliset jutut. En mä yksin ollessani ole oikeastaan tehnyt muita ”kivoja” juttuja kuin urheilu. Ja no, onhan sekin tietysti samalla hyödyllistä.

Nyt kun olen käyttänyt opiskeluun aikaa huomattavasti vähemmän kuin ennen, niin muahan on ahdistanut koko tilanne tosi paljon. Eihän mulla sit ole mitään tekemistä. En mä nyt yksikseni rupea mitään turhaakaan tekemään.

Miksi mä en voisi kuitenkin tehdä itsekseni oikeasti kivoja juttuja? Miksei mulla voisi olla omassa seurassani oikeasti hauskaa? Eikö yksinään voisi nimenomaan tehdä sellaisia juttuja, jotka juuri mun mielestä on niitä parhaimpia?

Oon huomannut, että yksin olo on aluksi aika rankkaa. Ei ole muuta kuin minä ja omat ajatukset, joiden kanssa on pystyttävä olemaan. Kauhean hankala kaveri se Hanna täytyy sanoa. Hirveän synkkä lähiaikoina. Meilläkö pitäisi olla sit kivaa yhdessä?

Mä niin haluaisin, että voisin rehellisesti sanoa, että olen itseni paras kaveri. Että mulla on hauskaa yksin, että mä voin nauraa ja iloita yksin, että mä voin tehdä kivoja juttuja ihan vaan yksin. Mä haluaisin, että mä luottaisin itseeni ja pärjäämiseeni aina. Siihen, että mä voisin sanoa itselleni että hei, kyllä sä osaat ja pärjäät, ja sä muuten rokkaat ihan all by yourself ja sulla on kaikki mitä kivaan elämään ja onneen tarvitaan.

Nyt mä oon törmännyt monesti ongelmaan, että tää Hanna-kaveri haluaa vaan murjottaa eikä sitä hirmusti huvittaisi tehdä mitään kivaa mun kanssa. Tosi hassua. Mä kun luulin, että se olisi sellainen iloinen ja hauska kaveri, joka rakastaa onnea, naurua ja hymyä. Joka päättää mitä haluaa tehdä ja sit menee ja tekee sen.

Nyt mä olen siis ruvennut miettimään, miten mä saisin mun ystävän taas paremmalle tuulelle. Siksi mä olenkin päättänyt, että nyt me oikeasti tutustutaan. Käydään läpi kaikki tunteet ja ajatukset. Ilot ja surut. Vaikeudet ja hyvät hetket. Ja vielä tärkeämpänä, me ruvetaan oikeasti tekemään asioita yhdessä. Varsinkin niitä kivoja juttuja. Kyllä se kaveri siitä pikku hiljaa alkaa sitten taas nauttia elämästä. Näähän on niitä juttuja, joita parhaat ystävykset tekee, eiks niin?

Me varmaankin aloitettaisiin kuuntelemalla tää seuraava biisi. Sen jälkeen me aioitaan lähteä ulos kävelemään ja ihan vaan nauttimaan lumisesta talvipäivästä. Hauskaa päivää meille! Ja tietysti, hauskaa ja onnellista päivää myös teille, yhdessä tai yksin. :)

– Hanna