Miten minusta tuli juoksija?

Kuva: https://www.pinterest.com/pin/423056958717308391/

Mulla alkaa olla ikävä juoksemista. Tai oikeastaan mitä tahansa urheilua, kaikki kävisi! Tässä on kipeilty nyt sen verran pitkään, että urheiluhaaveet alkaa tulla jo uniinkin. Voi kun pääsis. Vielä pitää tosin odottaa kärsivällisesti…

Vaikka mä olen urheilun suhteen aikalailla kaikkiruokainen, juoksu on se, mikä on ollut kuvioissa pisimpään. Jotenkin jos yksi urheilulaji pitäisi valita, kyllä mä sanoisin että mun laji on juoksu. Se on eniten osana identiteettiä. Aluksi juoksu oli pallon perässä menoa futiskentillä, sitten ihan vaan lenkkeilyä omaksi iloksi. Alaluokillakin olin aina mukana yleisurheilukilpailuissa juoksemassa sitä pitempää matkaa, 600 metriä :D olihan se silloin hurja matka se.

Kuva: http://www.fitnessquotesimg.com/466235/run-until-you-fly

En oikeastaan ole varma, milloin juoksu muuttui vain satunnaisista lenkeistä pitempään harjoitteluun. Se luultavasti tapahtui pikku hiljaa. Ainakin lukion toisella vuonna 2010 tuli Kaliforniassa vietetyn puolen vuoden aikana kulutettua kuntosalin juoksumattoa ahkerasti. Muistan, kun juoksuharrastuksen alussa seuraavana kesänä tykkäsin aina pyytää lenkkiseuraa. Yksin juokseminen oli minusta hiukan tylsää - oli kivempi jutella samaan aikaan jonkun kanssa. Joskus seuraksi lähti isä, joskus joku siskoista. Kovempi into juoksemiseen syntyi kuitenkin hiukan sattumalta. Kesällä 2011 juoksu alkoi muuttua selvästi tavoitteellisemmaksi. Siitä voin kiittää yhtä juoksulenkkiä isän kanssa läheisessä metsässä. Amerikan lenkiksikin sitä kutsutaan.

En tiedä oikeastaan oliko siinä lenkissä sinänsä mitään erikoisempaa. Lähdettiin vain isän kanssa juoksemaan keväisenä perjantai-iltana. Jalat kuljettivat tutulle Amerikan lenkille. Sitä lenkkiä oli ennekin tullut juostua, mutta ei koko lenkkiä. Lenkin koko pituus on noin 7,5 kilometriä, ja siinä vaiheessa koko lenkki tuntui omasta mielestäni liian pitkältä. Olin toki juossut tämän pituisia matkoja ennekin, mutta silti Amerikan lenkissä oli joku kynnys. ”Vaarana” oli se, että mikäli ylittäisi lenkistä puolivälin, olisi pakko juosta koko matka yksin metsässä vaikka ei enää huvittaisikaan. Ei olisi mahdollisuutta kääntyä seuraavan korttelin päästä takaisin kotiin. Ongelma taisi olla kuitenkin omassa mielessäni.

Kyseinen perjantai-lenkki sitten venyikin normaalia pidemmäksi. En muista yksityiskohtia, mutta lopulta päädyimme juoksemaan koko lenkin. Siinäpä sitten sain rikottua oman uskomukseni mystisestä Amerikan lenkistä. Kyllä se pitkältä ja jopa hiukan rankalta tuntui, mutta hei, senhän pystyi juoksemaan.

Tämä on varmaan se ensimmäinen oivallus, mikä tekee juoksijasta juoksijan. Jalat kantaa usein pidemmälle mitä ajattelisikaan, se on se mieli mikä luovuttaa ensin. Mieli ei jaksa vaikka kroppa menisi vaikka kuinka pitkälle.

Kuva: http://jogwild.com/category/life-outside-running/

Siitä lähtien mun juoksulenkeissä muuttui pari ratkaisevaa tekijää. Aina ennen olin juossut aikaa. Ennen olin siis päättänyt etukäteen, että tänään juoksen 40 minuuttia, enkä ollut kiinnostunut, kuinka pitkälle tuossa ajassa pääsee. Amerikan oivalluksen jälkeen aloin juosta matkaa. Päätinkin siis tietyn matkan, ja sitten katsoin paljonko siihen menee aikaa.

Sitten muuttui myös juoksun luonne. Pikku hiljaa en kaivannutkaan enää lenkkiseuraa - paras lenkki tuli Amerikan metsän rauhassa, ylhäisessä yksinäisyydessäni keskellä peltoja hiekkatien rahistessa jalkojen alla. Aloin myös kiinnostua enemmän siitä, minkälaista musiikkia lenkillä tuli kuulokkeista. Huomasin oikeanlaisen musiikin tsemppivaikutuksen.

Lopullinen käänne lenkkeilijästä juoksijaksi tuli sitä seuraavana kesänä. Mulla oli henkisesti ihan älyttömän hyvä fiilis koko ajan. Lukio oli loppusuoralla, oli kesä. Koin aikuistuneeni vuoden aikana todella paljon. Juoksin monta kertaa viikossa, kuuntelin musiikkia ja fiilistelin. Juoksusta oli tullut tapa käsitellä asioita, rentoutua ja saada uusia ideoita. Juoksufiilis oli muuttunut - juoksin, koska se oli minusta ihan huippua ja siitä tuli huikea fiilis. Sisäinen juoksija oli herätetty. Ja voin kertoa, kun se kerran herää, niin sitähän ei sitten enää helpolla pysäytetäkään!

Kuva: http://quotesgram.com/running-race-quotes/

Sinä kesänä päätin lähteä treenaamaan puolimaratonille. Tavoitteena oli Yyterin piikki syyskuussa 2012. Tavoitteena ei ollut aikaa, sillä matka tuntui mielestäni todella todella pitkältä. Tavoite oli maaliin.

Ja maaliin pääsin. Aika taisi olla 2 tuntia 15 minuuttia. Olin ihan älyttömän ylpeä. Juoksu oli ollut rankka, ja jalkojen kaikki lihakset kirjaimellisesti jämähtivät päästyäni maaliin. Pari päivää oli kävely aika tuskaista. Mutta se fiilis! Oli melkeinpä maailmaa syleilevä olo koko loppupäivän. Ja sellaisen fiiliksen kun kokee, niin sitä on vaikea enää jättää sikseen. Tiesin heti, että tästähän se nyt vasta alkaa.

Kesällä 2013 tavoitteena oli jälleen Yyterin piikki, tosin tällä kertaa asetin itselleni tavoiteajan. Treenasin paljon koko kesän. En kuitenkaan onnistunut tavoitteessani, ja se harmitti todella paljon. Vuodelle 2014 nostinkin tavoitteen sitten kahteen puolimaratoniin. Vaasan puolimaratonilla sain rikottua oman ennätykseni, ja puolimaratonin loppuaika oli 2 tuntia 8 minuuttia. Yyterin piikille halusin parantaa aikaa vielä lisää. Moni kyseli, että koska on maratonin vuoro. Mä en uskonut pystyväni siihen kuitenkaan vielä, ja olin tyytyväinen puolimaratoneihini.

Yyterin piikillä ei kuitenkaan mennyt taaskaan putkeen. Harmitti. Näin jälkikäteen ajatellen vika ei ollut siinä, etten olisi treenannut tarpeeksi. Päinvastoin, olin tuossa kohtaa syksyä varmaan jo ylikunnossa. Lihakset olivat jatkuvasti jumissa, eikä lenkeistä tuntunut palautuvan. Harmitti niin paljon, etten edes asettanut tavoitetta seuraavalle kesälle. Ajattelin, että tavoite ja yliyrittäminen olivat pilanneet minulta juoksemisen riemun. Mielessä kävi jo luovuttaminen. Ehkä minusta ei sitten ollutkaan juoksijaksi.

Tultiin vuoteen 2015 eli tämän vuoden alkuun. Tavoitetta ei edelleenkään ollut kertoa muille uutena vuotena. Tammikuusta lähtien alkoi monella elämän osa-alueella mennä sukset ristiin samaan aikaan. Kaikkea oli liikaa. Niistä tavallisesti iloa tuottavista asioista oli tullut vain stressin aihe. Yliyrittäminen jatkui. Kaiken lisäksi maaliskuussa järkkyi tasapaino pahemman kerran, kun pitempiaikainen ihmissuhde päättyi melko yllättäen. Tuli kevät, mutta mulla oli sisäisesti talvi. Voin rehellisesti sanoa, että tässä kohtaa kevättä kulki Pori-Vaasa väliä aikamoinen haamu. Laskin päiviä ja pohdin, kuinka kauan menee että väri palaa taas minunkin kasvoilleni.

Elämässä on kuitenkin hienoa se, että se menee eteenpäin. Ihan samalla tavalla kuin juoksussa. Eteenpäin. Tossua toisen eteen. Sitä pitää vain jatkaa, vaikka kuinka olisit uupuneena keskellä metsää lenkin puolessa välissä.

Keväällä mä päätin, että nyt mä tekisin just niitä asioita, mistä tykkään. En ottaisi stressiä urheilusta tai liikunnasta ja harrastaisin juuri niitä lajeja kuin kulloinkin tekee mieli. Vaikka se olisi sitten ryhmäliikuntaa koko kesä ilman yhtäkään salitreeniä tai juoksulenkkiä. Tavoitteena oli vain löytää taas ilo ja hyvä olo.

Ja niinhän siinä sitten toki kävi, että kun lakkaa stressaamasta, alkaa ilo taas palautua. Sitten muistaa taas, minkä takia joskus teki tiettyjä asioita. Miten niistä tulikaan hyvä olo. Enhän mä siitä juoksusta sitten päässyt, päinvastoin. Kun lopettaa turhan stressaamisen, alkaa automaattisesti tehdä niitä omia juttuja.

Keväällä olin päättänyt, että nyt ei ole juoksutavoitetta. Miten kävi? Juoksusta tuli taas huippua. Juoksin siksi, koska musta se oli vain ihan älyttämän hienoa, ei siksi, että mun olisi pakko päästä johonkin tiettyyn aikatavoitteeseen. Yhtenä yönä kesäkuun alussa kuunnellessani musiikkia ennen nukkumaanmenoa pamahti kuulokkeista soimaan Cheekin Äärirajoille. Siitä se ajatus sitten lähti: mä haluan maratonille. Nyt mä tekisin sen, ja vain mua varten. Vain siksi, että mä rakastan juoksua ja koska haluan koittaa, kuinka pitkälle pääsen. Missä kohtaa mennään äärirajoille?

Tavoitteena oli se vanha tuttu: maaliin. Ja sinnehän mä menin. Mutta se onkin sitten taas jo ihan toinen tarina. Jatkoa seuraa siis! :)

- Hanna 

Mistä ilo löytyy?

Mä olen ollut kipeänä. Sairastellessa on mennyt tässä aikalailla koko lokakuu, ja antibioottikuuri on edelleen päällä. Viimeiset kaksi viikkoa on vietetty kotona neljän seinän sisällä paria kauppa- ja lääkärireissua lukuun ottamatta. Urheilu, mun henkireikä, on ollut poissa kuvioista ja tulee valitettavasti olemaan vielä monta viikkoa. Siksi mulla onkin ollut aikaa pohdiskella kaikennäköistä - välillä vähän liiankin kanssa. Varmaan yksi syy miksi koko blogikin on nyt pystyssä haha :D

Iloa voi löytää kaikista päivistä. Tässä kipeänä ollessa on tarvinnut kyllä tehdä vähän enemmän työtä sen löytämiseksi, koska välillä on ollut aika kurja olo yksinään sairastellessa. Vaikka mä en olekaan nyt vähään aikaan päässyt ulkomaailman riemuihin, mulla on ihania asioita elämässäni silti koko ajan.

Iloa tuovat…

Ystävät. En voi kuvitella millaista elämä olisi ilman ystäviä. Ystävien kanssa jaetaan asioita. Heidän kanssaan voi jutella kaikesta maan ja taivaan välillä, oli se sitten tärkeää tai vähemmän tärkeää. Ystävien kanssa keksii aina jotain tekemistä - tai jos ei keksi, se on myös okei. Sitten ei tehdä mitään, ja silti on kiva olla yhdessä. Ystävien kanssa voi, saa, ja pitääkin nauraa. Nauru ja ilo tulevat luonnostaan mukana, aika kiva paketti sanoisin :) On ihana tietää, että aina on joku jolle voi kertoa ilot ja surut, ja jonka kanssa mennään yhdessä eteenpäin.

Tää kuvasarja kuvais aika hyvin sitä milleen meillä tää kaverikuvaus onnistuu...

Perhe. Perhe on mun tukipilari. Mä tiedän, että mitä tapahtuukin, niin mulle on aina paikka kotona. Mä satun olemaan myös niin onnellisessa asemassa, että mulle niitä koteja on suotu ihan useampia. Mun mielestä koti on siellä, missä sinusta välitetään. Siellä, missä on ne tärkeät ihmiset, perhe. Ei sillä paikalla sitten loppujen lopuksi niin väliä, ja paikkoja voi olla vaikka useampia. Mulla on ihan mahtava perhe! Oikeasti, illanvietot perheen kanssa on ihan parhaita.

Miks musta ja 'pikku'veljestä ei löytyny kun jotain ihme ilveilykuvia? :D

Siskokset <3 

Liikunta. Mulle tulee joka kerta kauhea ongelma, jos näyttää siltä etten pääse urheilemaan vähään aikaan. Se on mulle vaan niin tärkeää. Liikunnasta tulee niin hyvä olo! Tykkään monipuolisesti eri lajeista: juoksu, erilaiset tanssilajit, jalkapallo, kuntosali, ryhmäliikunta ja talvilajeista hiihto. Välillä tulee jopa valinnan vaikeus, kun aina ei ehdi keskittymään kaikkeen. Juoksu on pysynyt mun lajivalikoimassa varmaan silti pisimpään. Siinä yhdistyy niin moni asia, mistä saa energiaa: saa mennä luonnossa ja antaa vain jalkojen kuljettaa. Musiikki soi korvissa ja ajatukset rullaavat. Juoksulenkeiltä saa niin paljon uusia ideoita! Lenkkipolulle myös jättää taakseen kilometri kilometriltä niitä ajatuksia, joita ei halua mukaansa. Ongelmat pienenee kummasti esim. puolimaratonin aikana! Oon joskus sanonut että sitten tietää olevansa ison ongelma edessä jos parin tunninkaan juoksulenkki ei sitä ratkaise :D

Onnellinen maraton-juoksija :)

Luonto. Rakastan luontoa. Luonto yhdistyy mulle usein liikuntaan, kuten edelläkin kävi jo ilmi. Luonnon kauneus on jotain niin hienoa. Kesällä luonto oikein kukoistaa, mutta kaikkina vuodenaikoina luonnosta löytyy kauneutta. Yritin kuvailla tähän äsken mun lempimaisemia. Ei onnistunut: ensinnäkin, niitä on ihan liikaa, ja toiseksi, ei sanoilla pysty kuvailemaan kaikkea sitä määrää aistimuksia mitä luonto herättää.

Musiikki. Musiikki herättää hirveästi tunteita. Tykkään kuunnella musiikkia aina fiiliksen mukaan: mikä on päivän fiilis? Mikä tunne sopii tähän hetkeen? Mulla on usein päiville, asioille, ihmisille ja tapahtumille teemabiisejä. Ne vaan aina jotenkin muodostuu, ihan yrittämättä :D Musiikki yhdistyy mulla niin moneen asiaan. Se voi tuoda voimaa, se voi selkeyttää ajatuksia tai herättää pohdintaa, se voi tuoda iloa. Musiikki on kyllä ihan ihme juttu. Melkein kuin sen avulla saisi yhden aistin lisää!

Elämän pienet asiat. Tähänhän voisi listata vaikka mitä. Se, kun saa ystävällisen hymyn ja vastaa siihen. Se, miten huomaa olevansa ihanien ihmisten ympäröimänä. Se, kun tajuaa onnistuneensa jossakin. Se, kun saa viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa. Se, kun naurattaa niin paljon ettei vaan pysty lopettamaan. Voin listata vielä arkisempiakin seikkoja: lauantai-sauna, sunnuntai-lounaat, kauniit kodit, aamukahvi, lempisarjat ja -lehdet, hyvä ruoka… Näitähän on vaikka muille jakaa! Haha, nimenomaan :) Ilohan on parasta jaettuna!

Näiden ajatuksien voimalla kohti uutta viikkoa!

- Hanna

Pure Joy

Aitoa iloa. Sitä elämässä pitää olla. Se onkin nyt syynä tämän blogin aloittamiselle.

Oma blogi on ollut mulle pitkään salainen haave. Olen usein miettinyt, voisiko minulla olla blogi, osaisinko pitää sellaista, lukisiko sitä kukaan tai mitä muut ajattelisivat jos pistäisinkin nyt blogin pystyyn. Oikeasti mitään ei voi tehdä, jos alkaa liikaa pohtia ja miettiä, varsinkaan muiden mielipiteitä. Oikea kysymys varmasti onkin: ”Onko minulla jotain sanottavaa?” 

Sanottavaa mistä? Onhan minulla, monestakin asiasta. On ainakin sen verran, että haluan ajatukseni tänne jakaa, lukekoot sitten kuka tahtoo :) Suurimpana syynä haluan kuitenkin itse järjestää ajatukseni. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta, ja se on ollut luonnollinen tapa järjestää asioita. Eikö tässä nyt sitten ole jo tarpeeksi syytä blogin aloittamiselle?

Mulla on ollut tänä vuonna melko rankka vuosi. On menty alamäkeä, koettu sateisia päivä ja sitten taas hurjaa ylämäkeä ja niitä päiviä kun muuta ei ollutkaan kuin aurinkoa. Jossakin kohtaa ylämäen taas käännyttyä alamäeksi ymmärsin, että tämä ei muuten vetele. Nyt on otettava se hetki, kun mun elämästä löytyy niitä huippuhetkiä ihan joka päivä. Ihan joka päivä. Aitoa iloa, kipinän hetkiä, naurua ja riemua, seikkailua - sitä minä haluan että elämä on.

Tämä blogi on nyt omistettu niille hetkille. Aidolle ilolle. Nyt me etsitään se kipinä ja lähdetään matkaan. Innolla odotan, mitä tämä seikkailu tuo tullessaan. Sehän ei voi olla kuin hyvää. Matka voi olla pitkä ja varmasti on luvassa niitä edellä mainittuja ylä- ja alamäkiä. Mutta arvaatko miksi mä tiedän, että seikkailusta tulee todellakin sen arvoinen?

Koska nyt mennään ilon kautta!

- Hanna