Miten minusta tuli juoksija?

Kuva: https://www.pinterest.com/pin/423056958717308391/

Mulla alkaa olla ikävä juoksemista. Tai oikeastaan mitä tahansa urheilua, kaikki kävisi! Tässä on kipeilty nyt sen verran pitkään, että urheiluhaaveet alkaa tulla jo uniinkin. Voi kun pääsis. Vielä pitää tosin odottaa kärsivällisesti…

Vaikka mä olen urheilun suhteen aikalailla kaikkiruokainen, juoksu on se, mikä on ollut kuvioissa pisimpään. Jotenkin jos yksi urheilulaji pitäisi valita, kyllä mä sanoisin että mun laji on juoksu. Se on eniten osana identiteettiä. Aluksi juoksu oli pallon perässä menoa futiskentillä, sitten ihan vaan lenkkeilyä omaksi iloksi. Alaluokillakin olin aina mukana yleisurheilukilpailuissa juoksemassa sitä pitempää matkaa, 600 metriä :D olihan se silloin hurja matka se.

Kuva: http://www.fitnessquotesimg.com/466235/run-until-you-fly

En oikeastaan ole varma, milloin juoksu muuttui vain satunnaisista lenkeistä pitempään harjoitteluun. Se luultavasti tapahtui pikku hiljaa. Ainakin lukion toisella vuonna 2010 tuli Kaliforniassa vietetyn puolen vuoden aikana kulutettua kuntosalin juoksumattoa ahkerasti. Muistan, kun juoksuharrastuksen alussa seuraavana kesänä tykkäsin aina pyytää lenkkiseuraa. Yksin juokseminen oli minusta hiukan tylsää - oli kivempi jutella samaan aikaan jonkun kanssa. Joskus seuraksi lähti isä, joskus joku siskoista. Kovempi into juoksemiseen syntyi kuitenkin hiukan sattumalta. Kesällä 2011 juoksu alkoi muuttua selvästi tavoitteellisemmaksi. Siitä voin kiittää yhtä juoksulenkkiä isän kanssa läheisessä metsässä. Amerikan lenkiksikin sitä kutsutaan.

En tiedä oikeastaan oliko siinä lenkissä sinänsä mitään erikoisempaa. Lähdettiin vain isän kanssa juoksemaan keväisenä perjantai-iltana. Jalat kuljettivat tutulle Amerikan lenkille. Sitä lenkkiä oli ennekin tullut juostua, mutta ei koko lenkkiä. Lenkin koko pituus on noin 7,5 kilometriä, ja siinä vaiheessa koko lenkki tuntui omasta mielestäni liian pitkältä. Olin toki juossut tämän pituisia matkoja ennekin, mutta silti Amerikan lenkissä oli joku kynnys. ”Vaarana” oli se, että mikäli ylittäisi lenkistä puolivälin, olisi pakko juosta koko matka yksin metsässä vaikka ei enää huvittaisikaan. Ei olisi mahdollisuutta kääntyä seuraavan korttelin päästä takaisin kotiin. Ongelma taisi olla kuitenkin omassa mielessäni.

Kyseinen perjantai-lenkki sitten venyikin normaalia pidemmäksi. En muista yksityiskohtia, mutta lopulta päädyimme juoksemaan koko lenkin. Siinäpä sitten sain rikottua oman uskomukseni mystisestä Amerikan lenkistä. Kyllä se pitkältä ja jopa hiukan rankalta tuntui, mutta hei, senhän pystyi juoksemaan.

Tämä on varmaan se ensimmäinen oivallus, mikä tekee juoksijasta juoksijan. Jalat kantaa usein pidemmälle mitä ajattelisikaan, se on se mieli mikä luovuttaa ensin. Mieli ei jaksa vaikka kroppa menisi vaikka kuinka pitkälle.

Kuva: http://jogwild.com/category/life-outside-running/

Siitä lähtien mun juoksulenkeissä muuttui pari ratkaisevaa tekijää. Aina ennen olin juossut aikaa. Ennen olin siis päättänyt etukäteen, että tänään juoksen 40 minuuttia, enkä ollut kiinnostunut, kuinka pitkälle tuossa ajassa pääsee. Amerikan oivalluksen jälkeen aloin juosta matkaa. Päätinkin siis tietyn matkan, ja sitten katsoin paljonko siihen menee aikaa.

Sitten muuttui myös juoksun luonne. Pikku hiljaa en kaivannutkaan enää lenkkiseuraa - paras lenkki tuli Amerikan metsän rauhassa, ylhäisessä yksinäisyydessäni keskellä peltoja hiekkatien rahistessa jalkojen alla. Aloin myös kiinnostua enemmän siitä, minkälaista musiikkia lenkillä tuli kuulokkeista. Huomasin oikeanlaisen musiikin tsemppivaikutuksen.

Lopullinen käänne lenkkeilijästä juoksijaksi tuli sitä seuraavana kesänä. Mulla oli henkisesti ihan älyttömän hyvä fiilis koko ajan. Lukio oli loppusuoralla, oli kesä. Koin aikuistuneeni vuoden aikana todella paljon. Juoksin monta kertaa viikossa, kuuntelin musiikkia ja fiilistelin. Juoksusta oli tullut tapa käsitellä asioita, rentoutua ja saada uusia ideoita. Juoksufiilis oli muuttunut - juoksin, koska se oli minusta ihan huippua ja siitä tuli huikea fiilis. Sisäinen juoksija oli herätetty. Ja voin kertoa, kun se kerran herää, niin sitähän ei sitten enää helpolla pysäytetäkään!

Kuva: http://quotesgram.com/running-race-quotes/

Sinä kesänä päätin lähteä treenaamaan puolimaratonille. Tavoitteena oli Yyterin piikki syyskuussa 2012. Tavoitteena ei ollut aikaa, sillä matka tuntui mielestäni todella todella pitkältä. Tavoite oli maaliin.

Ja maaliin pääsin. Aika taisi olla 2 tuntia 15 minuuttia. Olin ihan älyttömän ylpeä. Juoksu oli ollut rankka, ja jalkojen kaikki lihakset kirjaimellisesti jämähtivät päästyäni maaliin. Pari päivää oli kävely aika tuskaista. Mutta se fiilis! Oli melkeinpä maailmaa syleilevä olo koko loppupäivän. Ja sellaisen fiiliksen kun kokee, niin sitä on vaikea enää jättää sikseen. Tiesin heti, että tästähän se nyt vasta alkaa.

Kesällä 2013 tavoitteena oli jälleen Yyterin piikki, tosin tällä kertaa asetin itselleni tavoiteajan. Treenasin paljon koko kesän. En kuitenkaan onnistunut tavoitteessani, ja se harmitti todella paljon. Vuodelle 2014 nostinkin tavoitteen sitten kahteen puolimaratoniin. Vaasan puolimaratonilla sain rikottua oman ennätykseni, ja puolimaratonin loppuaika oli 2 tuntia 8 minuuttia. Yyterin piikille halusin parantaa aikaa vielä lisää. Moni kyseli, että koska on maratonin vuoro. Mä en uskonut pystyväni siihen kuitenkaan vielä, ja olin tyytyväinen puolimaratoneihini.

Yyterin piikillä ei kuitenkaan mennyt taaskaan putkeen. Harmitti. Näin jälkikäteen ajatellen vika ei ollut siinä, etten olisi treenannut tarpeeksi. Päinvastoin, olin tuossa kohtaa syksyä varmaan jo ylikunnossa. Lihakset olivat jatkuvasti jumissa, eikä lenkeistä tuntunut palautuvan. Harmitti niin paljon, etten edes asettanut tavoitetta seuraavalle kesälle. Ajattelin, että tavoite ja yliyrittäminen olivat pilanneet minulta juoksemisen riemun. Mielessä kävi jo luovuttaminen. Ehkä minusta ei sitten ollutkaan juoksijaksi.

Tultiin vuoteen 2015 eli tämän vuoden alkuun. Tavoitetta ei edelleenkään ollut kertoa muille uutena vuotena. Tammikuusta lähtien alkoi monella elämän osa-alueella mennä sukset ristiin samaan aikaan. Kaikkea oli liikaa. Niistä tavallisesti iloa tuottavista asioista oli tullut vain stressin aihe. Yliyrittäminen jatkui. Kaiken lisäksi maaliskuussa järkkyi tasapaino pahemman kerran, kun pitempiaikainen ihmissuhde päättyi melko yllättäen. Tuli kevät, mutta mulla oli sisäisesti talvi. Voin rehellisesti sanoa, että tässä kohtaa kevättä kulki Pori-Vaasa väliä aikamoinen haamu. Laskin päiviä ja pohdin, kuinka kauan menee että väri palaa taas minunkin kasvoilleni.

Elämässä on kuitenkin hienoa se, että se menee eteenpäin. Ihan samalla tavalla kuin juoksussa. Eteenpäin. Tossua toisen eteen. Sitä pitää vain jatkaa, vaikka kuinka olisit uupuneena keskellä metsää lenkin puolessa välissä.

Keväällä mä päätin, että nyt mä tekisin just niitä asioita, mistä tykkään. En ottaisi stressiä urheilusta tai liikunnasta ja harrastaisin juuri niitä lajeja kuin kulloinkin tekee mieli. Vaikka se olisi sitten ryhmäliikuntaa koko kesä ilman yhtäkään salitreeniä tai juoksulenkkiä. Tavoitteena oli vain löytää taas ilo ja hyvä olo.

Ja niinhän siinä sitten toki kävi, että kun lakkaa stressaamasta, alkaa ilo taas palautua. Sitten muistaa taas, minkä takia joskus teki tiettyjä asioita. Miten niistä tulikaan hyvä olo. Enhän mä siitä juoksusta sitten päässyt, päinvastoin. Kun lopettaa turhan stressaamisen, alkaa automaattisesti tehdä niitä omia juttuja.

Keväällä olin päättänyt, että nyt ei ole juoksutavoitetta. Miten kävi? Juoksusta tuli taas huippua. Juoksin siksi, koska musta se oli vain ihan älyttämän hienoa, ei siksi, että mun olisi pakko päästä johonkin tiettyyn aikatavoitteeseen. Yhtenä yönä kesäkuun alussa kuunnellessani musiikkia ennen nukkumaanmenoa pamahti kuulokkeista soimaan Cheekin Äärirajoille. Siitä se ajatus sitten lähti: mä haluan maratonille. Nyt mä tekisin sen, ja vain mua varten. Vain siksi, että mä rakastan juoksua ja koska haluan koittaa, kuinka pitkälle pääsen. Missä kohtaa mennään äärirajoille?

Tavoitteena oli se vanha tuttu: maaliin. Ja sinnehän mä menin. Mutta se onkin sitten taas jo ihan toinen tarina. Jatkoa seuraa siis! :)

- Hanna