Novelli: Matkalla

Kirjoittaminen on mulle tapa käsitellä ajatuksia. Kuten olen jo aikaisemmissa postauksissakin maininnut, tässä lähiaikoina on tullut pohdiskeltua aika paljon. Joskus pohdinnoista syntyy runoja tai novelleja. Aina ne eivät mielestäni ylitä julkaisukynnystä, mutta tämän muutama viikko sitten kirjoittamani novellin kohdalla ajattelin nyt uudestaan lukiessani, että miksikäs ei. Tässä siis syksyisiä pohdintoja maanantain kunniaksi, olkaapas hyvät :)

MATKALLA

Oli taas pysähdyksen aika. Tauon paikka, olihan sitä tultukin jo pitkä matka. Laskeuduimme läheiselle pellolle kauniissa muodostelmassa. Pelto itsessään ei ollut kovin kaunis: se oli vain pieni mutainen aukio metsän keskellä. En tiedä edes mitä siellä kasvatettiin, mutta näytti siltä ettei siitä maasta mitään syömäkelpoista ainakaan saisi.

Laskeutumisen jälkeen alkoi kova meteli, kuten tavallista. Kaikki kilpailivat suunvuorosta. Jotkut hyppivät kiihdyksissään ympäriinsä, toiset vain jäivät paikalleen lepäämään. Itse jäin hieman etäämmälle muista. Oli syksy. Kuinka se aina tulikin joka vuosi?

Kohta olisi talvi. Talvi on aina pitkä - niin pitkä että siihen ehtii kyllästyä jo puolessa välissä. Joulun jälkeen saisi tulla jo kevät ja lämpö. Eihän sitä kukaan jaksa niin kauan poissa kotoaan olla.

Matkaa oli vielä paljon jäljellä. Tiesin sen kokemuksesta. Emme olleet ehtineet vielä edes Suomen ulkopuolelle. Tämä pelto oli yleensä yksi vakio pysähtymispaikoistamme. Kuten sanottu, eihän siinä mitään erityistä ollut, mutta jotenkin silti aina päädyimme samalle pellolle. Sinä vuonna olimme siellä luultavasti tavallista aikaisemmin. Enhän minä kelloa tai kalenteria tuntenut, mutta tunsin kylmyyden luissani asti. Päivisin oli vielä kaunista ja lämmintä, mutta illan tullen palelimme jo. Siksi päätimme ottaa tuulesta suunnan ja lähteä matkaan.

Mitä tällaiselle matkalle tarvitaan sitten mukaan? Niin, minunhan se pitäisi tietää. Olen aina menossa ja liikkeellä, samassa paikassa olemme vain juuri sen aikaa kun olosuhteet ovat sopivat. Silti joka kerta matkaan lähtiessäni joudun käymään samat tunteet ja ajatukset läpi uudelleen ja uudelleen. Mitä otan mukaani? Mitä tarvitsen? Mitä jätän tänne? Ja miksi taas pitää lähteä?

Yleensä vastaus tulee vaikka päätöstä ei saisi itse aikaiseksi. Yhtenä päivänä vain lähdemme, ja silloin kaikkien on tultava mukaan. Onhan meillä tietenkin valinnan vapaus, ainakin nimellisesti. Kukaan ei kuitenkaan päätä toisin. Kuka kestäisi talven yksin?

Sinä vuonna kuitenkin todella harkitsin vaihtoehtojani tarkkaan kyseillä pellolla. Seuraava pysähdys olisi jo Suomen rajojen ulkopuolella. Halusinko tosiaan lähteä? Tuntui kuin olisi ollut helpompi vain jäädä. En jaksanut sitä ainaista rumbaa mikä lähtemisestä seurasi: uudet kuviot oli opeteltava taas uudestaan. Perillä ei oikein voinut tietää mitä siellä odottaisi. Ja juuri kun olisin taas tottunut uuteen kotiini, olikin jo lähdön aika. Uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa jälkeen.

Menin vielä hieman etäämmälle muista. Tiesin ettei taukoa olisi enää paljoa jäljellä - kohta asettautuisimme muodostelmaan ja ottaisimme suunnan. Vaivihkainen ajatus hiipi mieleeni: kukakohan minun paikkani ottaisi jos jäisinkin? En kuitenkaan uskaltanut viedä ajatusta loppuun asti. Mieluummin kävelin vielä pidemmälle niin ettei meteli häiritsisi pohdintaani.

Olin saapunut lähelle pellon reunaa. Jos muu porukka päättäisi nyt lähteä, minun tulisi kiire. Kyllähän minä heidät halutessani kiinni ottaisin. Katselin pellon vieressä kulkevaa tietä. Mihinköhän se mahtoi johtaa? Minun olisi tehnyt mieli lähteä seuraamaan sitä ja tutkia, mitä löytyy tien päästä. Tunsin kuitenkin itseni niin hyvin, että tiesin ongelmien alkavan jo ensimmäisen risteyksen kohdalla. Päätöksen tekeminen tuntuisi vaikealta: kumman suunnan ottaisi? Mitä siellä toisessa suunnassa on? Mitä jos valitsenkin väärin?

Sitten alkoi kuulua kummaa rahinaa. Sora ratisi ja rätisi tasaista tahtia. Ääni koveni ja tuli lähemmäksi. Valmistauduin jo ryntäämään pakoon, mutta yhtäkkiä puiden takaa vilahtikin hahmo. Hahmo ei ollut pelottava eikä ahdistava, joten jäin paikalleni katsomaan.

Hahmo hidasti vauhtiaan tullessaan pellon kohdalle. Nähdessään meidät, tai ainakin muun porukan keskellä peltoa, se pysähtyi. Se katseli yhtä kiinnostuneena porukan touhuja kuin minä sitä. Tällaisen hahmon tunnetiloista ja reaktiosta minulla ei ollut kokemusta, mutta suru on universaali tunne. Ei kielellä väliä. Oli kuin hahmo olisi ollut surumielinen ja kaivannut jotakin. Sama ilme löytyi varmaan omilta kasvoiltanikin. Olisinpa vain osannut lukea ajatuksia.

Hahmo kulki tiellä. Samalla tiellä, jota olin juuri pohdiskellut itse kulkevani. Hahmo saisi kohta tietää, mitä tien päästä löytyy, mikäli osaisi vain päättää risteyksien kohdalla suunnastaan. Minä en saisi. Minä lähtisin muiden mukana kuten joka kerta aiemminkin.

Sitten hetki oli ohi. Hahmo kääntyi, ja lähti jatkamaan tietä eteenpäin. En tiennyt oliko hänellä kiire vai mikä oli syy pysähdykseen, mutta joka tapauksessa sora ratisi taas. Kuulostelin rahinaa kunnes mitään ei enää kuulunut. Hahmo oli jatkanut matkaa. Olipa kerrassaan outo kohtaaminen.

Kuulin muiden tekevän lähtövalmisteluja. Tauko oli lopuillaan, ja muut järjestäytyivät muodostelmaan. Tunsin valtavaa halua lähteä hahmon perään, seurata sitä ja kokea jotain muuta. Nyt oli tehtävä valinta.

Olin jähmettynyt paikoilleni. Tiesin että nyt oli mentävä jos meinasi, mihin suuntaan se sitten olisikin. En vain päässyt liikkeelle.

Sitten edessäni olikin rakas ystäväni. Hänen kanssaan vietimme paljon aikaa ja olimme kuin paita ja peppu. Hän oli tullut hakemaan minua. Nyt myöhästyisimme sitten molemmat lähdöstä. Hän odotti ja katsoi kysyvästi: mikä on hätänä? Siihen minulla ei ollut vastausta.

Ystävä marssi tasaisin askelin luokseni. Nyt mennään. Päättäväisestä katseesta ei olisi voinut tehdä mitään muuta tulkintaa. Loin vielä viimeisen katseen takana kulkevaan tiehen ja sitten ystävääni. Ystävä oli jo puoliksi kääntyneenä muun porukan suuntaan. Näin, miten ensimmäiset alkoivat nousta ilmaan ja tutkia tuulta.

Otin ystäväni kiinni parilla harppauksella. Tulen mukaan. Nousimme ilmaan, ja aloimme ottaa nopeasti muita kiinni. Otin oman paikkani muodostelmasta, ystäväni omansa toiselta puoleltani. Siinä sitä sitten taas mentiin. Mielessäni pohdin, tulisiko vielä sellainen vuosi, jona lähtisin seuraamaan tietä. En osannut kuvitella sitä nyt, enkä toisaalta halunnutkaan. Meillä oli taas suunta, ja kohta näkisimme mitä perillä odotti. Ja sitä paitsi, jos ei koskaan lähde, ei voi koskaan tulla takaisin. Näkemisiin taas, kevääseen.

- Hanna