Urheilijan mieli

Terve! Mä olen terve. Viikko sitten vielä juuri ennen Suomeen paluutani sain niin sanotusti terveen paperit lääkäriltä Tukholmasta. Kuulemma keuhkot kuulostaa ihan normaalilta eikä röntgenissäkään näkynyt mitään ”leftoverseja” ihmeellisempää, joten meikäläinen sai LUVAN URHEILLA NORMAALISTI! Wohoo! Tosin se lääkäri sanoi että ”start gradually”, mutta mutta… Kuka nyt vielä malttaa mitään odotella? Nyt treenataan!

Heti tiistaina Vaasaan saavuttuani vetäisin treenivaatteet päälle ja tein olkkarissa oikein rehelliset kotitreenit: alkulämpäksi kaikkea hauskaa riehumista tanssien ja kahvakuulaa heilutellen, sitten varsinaiseksi treeniksi HIIT-tyyppinen pläjäys ja lopuksi vielä vatsalihaksia. Setti oli sen verran tehokas että tein saman myös torstaina, huikeeta! Perjantain superryynäys loskassa matkalaukkua vetäen olkapäät ja selkälihakset aivan jumissa ei sitten ollutkaan ihan yhtä huippu juttu enää… :D

Sunnuntaina olikin sitten jalkatreenin vuoro. Katselin tuossa kalenterista, että edellisen kerran sellainen on tullut vetäistyä lokakuun 3. päivä… kiva. Todistin harmikseni myös, että lihakset ei ole enää samassa kunnossa kuin ennen taukoa. Jalkaprässissä painot olivat pienentyneet roimasti, eikä kyykytkään samoilla menneet kuin ennen… No mutta, onpahan ainakin sitten tavoitteita! (Kröhöm jalkaprässissä kirittävää 90kg parhaista ajoista…)

Tälläkin viikolla tulee varmasti urheiltua niin paljon kuin vain mahdollista! Salille, jumppaan, lenkille, kaikkea kiitos! Hyvät treeniboostit jouluruuista tiedossa :D

Yks riemuidiootti treenaaja, joka ilmeisesti aikoo
karkoittaa kaikki lukijat julkaisemalla tän kuvan :D 

Täytyy kyllä sanoa että mä en tiedä mitä ihmettä mulle tapahtuisi, jos mä en saisi urheilla. Tuo parin kuukauden tauko oli kyllä aika koettelemus. Pari kuukautta on pitkä aika olla pois ”omasta maailmastaan”. Oon ollut todellakin aivan hajalla, kun en päässyt tekemään sitä omaa juttua, purkamaan paineita ja kokemaan sitä liikunnan riemua joka kuuluu mun elämään niin suurena osana. Kunpa mä saisin pitää sen elämässä aina.

Mulla on vaan niin paljon parempi olo nyt kun pääsen taas. Niin henkinen kuin fyysinenkin puoli on paljon paremmin hallinnassa, ihan kuin elämä olisi mun omissa käsissä. Oon saanut tärkeimmät työkaluni takaisin, ja nyt tuntuu kuin olisi taas enemmän oma itsensä. Mulle on tullut oikein sellaisia ahaa-elämyksiä: ”Ai niin no tältähän Hannasta kuuluu tuntua!! Tätähän Hanna osaa, tätä mun kuuluu tehdä!”

Kuva: https://www.pinterest.com/pin/314126142732184519/

Mä oon varma, että mä selviän vaikka mistä, kunhan vaan saan urheilla. Muuten lähtee hommat niin sanotusti käsistä. Silloin kun mä urheilen, mä tiedän TASAN mitä mä olen tekemässä. Ei arvailua, ei pohdintaa kuuluisiko näin tehdä tai missä pitäisi olla. Mä tiedän, että sillon kun urheillaan, niin sit urheillaan. Mennään täysillä. Sitäpä mun ei tarvi koskaan kyseenalaistaa, koska se tekee minusta minut! Mussa on urheilijan mieli sisäänrakennettuna – ja sitä mieltä ei oo luotu luovuttamaan.

– Hanna

Tiedättekö sen tunteen?

Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu että pitäisi olla jossain muualla? Sellaisen, jossa tuntuu että olisit ikään kuin väärässä paikassa.  Kun sitten alat miettimään tarkemmin, niin et ihan ymmärräkään, että missä sitten pitäisi olla. Tuntuu vain ettei täällä, mutta ei tietoa mihin muuallekaan kuuluisi.

Mulle tuo tunne on jotenkin liiankin tuttu. Se on musta välillä tosi kurjaa, koska mä haluaisin, että mulla olisi hyvä nyt. Haluaisin että mulla olisi hyvä olla olla just tässä hetkessä, niin ettei mun tarvitsisi haikailla mihinkään muualle. Tai kokea painetta siitä, missä mun PITÄISI olla. Koska ihan oikeasti, mä ymmärrän ettei mulla ole muuta kuin tämä hetki. Eilistä en voi muuttaa ja huomisesta en tiedä. Mut mitäs jos tämä hetki ei nyt vaan miellytä? Mihin mä sitten menen?

Mä yritän tsempata, yritän pohtia mitä mä voisin tehdä, pyörittelen ajatuksia mielessäni. Ajoittain tulee vaihe, kun mä en vaan enää jaksaisi pohtia. Silloin mä nostan kädet ilmaan ja ajattelen, että ihan sama sitten. Kunnes taas kohta mä huomaan jälleen olevani jossain muualla, ajatuksissani, jossain missä mä en elä oikeasti tässä hetkessä.

Mä haluaisin elää nyt. Mä haluaisin olla onnellinen nyt enkä sitten joskus. Mun päähän ei jotenkin mahdu se ajatus, että kyllä se siitä, vuoden päästä on parempi. Ei, kun mä haluaisin olla onnellinen NYT. Ja välillä mä olenkin. Mutta liian usein on niitä päiviä, kun musta tuntuu että sen onnellisuuden eteen joutuu tekemään ihan liikaa työtä. Siis kuinka vaikeeta se voi olla? Niinä päivinä mun tekee oikeesti mieli luovuttaa ja sanoa, että okei, ehkä se mysteerinen onni ei sitten vaan ollut mua varten.

Siis kuinka helppoa elämä olisi, jos aivot voisi halutessaan vaan kääntää pois päältä? Saisi lopettaa ajattelun edes hetkeksi. Fyysisesti voi lähteä lomalle mutta henkisesti se on vaikeaa. Voit ostaa loman etelään, ottaa aurinkoa, rakentaa hiekkalinnoja ja uida viikon. Mutta rentoutuminen siitä on kaukana, jos henkisesti et ole siellä rannalla rentoutumassa. Mieli pyörittää sitä samaa mössöä mitä kotona arjessakin, eikä vain päästä irti.

Jos mulla olisi joku konsti lopettaa tää pään sisäinen myllerrys ja pyöritys, niin mä tekisin sen. Olisin tehnyt sen jo aikoja sitten. Joskus vaan ajattelen, että loppuis nyt jo. Ei jaksa enää ajatella. Mutta ajatukset tulee ihan kutsumatta, ja aina sillon kun vähiten niitä kaipaisi. Väsyttää.

Vuosi 2015 taitaa jäädä mun mieleen vuotena, jona mä en nukkunut. Tai vaikka olisinkin nukkunut, niin silti väsytti. Vuotena, jolloin mä reissasin, pohdin ja etsin. Vuotena, jolloin mä olin ihan hukassa. Tää on se vuosi, jolloin harhailtiin oikein kunnolla. Missä mun olisi hyvä olla?

Ja sitten mä mietin, että kai se on sitten ihan ok olla hukassa. Ainakin hei mä tiedän, että nyt kuulkaa harhaillaan niin kuin Kolumbus ikään. Joskus ilmeisesti sitten vaan on pallo hukassa, ei voi mitään. Ainakin se, että mä tiedän olevani hukassa, on ensimmäinen askel siihen polun löytämiseen. Kyllä sen mun polku on siellä oltava, siellä jossain. Pakko olla.

Mun äiti sanoi muutama viikko sitten jotain todella viisasta. Mä pohdin, että mitä jos tämä nyt onkin sitten tätä. Mitä jos tämä ei nyt vaan lopu, en mä löydä mitään keinoa. Siihen äiti totesi, että niin, voisihan sitä joku pilvisenä päivänä luulla, ettei aurinkoa ole.

Niin. Se kyllä sai sitten ajattelemaan. Kyllähän mä pilvisenä päivänä tiedän, että aurinko on siellä. Pilvien takana. Mä tiedän, ettei se sieltä mihinkään ole kadonnut, ja kohta se paistaa taas. Miksi mä sitten epäilen sitä mun onnen löytymistä? Eiköhän se onni ole kuitenkin elämässä juuri samanlainen perusedellytys – ei se sieltä mihinkään katoa, vaikka sitä ei juuri nyt näy.

Pikkuisen väsynyt matkalainen junassa

Mä toivon, että vuosi 2016 tulee jäämään muistiin sitten sinä vuotena, jolloin mä löydyin. Vuotena, jolloin mä lähdin seuraamaan sitä mun omaa polkua. Vuotena, jolloin mun ei tarvinnut enää miettiä, että oonko mä nyt oikeassa paikassa.

Ainakin mä toivon, että ensi vuonna ei tarvitsisi rämpiä siellä metsän puolella ihan niin usein kuin nyt. Ja hei, niin klassiselta kuin se kuulostaakin, joka päivä on uusi mahdollisuus. Tälle vuodelle mulle olisi suotu vielä 17 uutta mahdollisuutta, miltäs se kuulostaisi? Ja ensi vuodelle täydet 365. Eiköhän me näillä pärjäillä.

– Hanna

Mitä mulle kuuluu?

Mitä mulle kuuluu? Mitä tässä on lähiaikoina oikein tapahtunut?

Mulle kuuluu ihan hyvää kiitos :D Tällä hetkellä on menossa vaihe, jota voisi kutsua superryynäykseksi. Reissumies täällä terve. Matkalaukku on ollut mun paras kaveri tässä Canarian reissusta lähtien :D Juuri ja juuri olen ehtinyt kotona Nackassa purkaa tavarat, pyykätä, käydä parilla luennolla ja sitten taas menoksi. Uudet tavarat laukkuun ja eikun ryynäämään! Olis varmaan mielenkiintoista laskea mun matkakilometrit marras-joulukuussa… Tälläkin hetkellä kirjoittelen tätä bussissa Vaasasta Poriin. Huomenaamuna lähtee sitten laiva Turusta kohti Tukholmaa, viimeistä kertaa. Isä tulee auton kanssa hakemaan nyt mun tavarat pois. Itse tulen Suomeen ”lopullisesti” sitten tiistaina ensi viikolla.

Tuttua hommaa, kolmas kerta tänä vuonna jo!

Toki se pyykkivuoro kannatti varata kello seitsemäksi aamulla. :D

Ihan todella äkkiä meni tämä syksy. Siis vastahan mä pakkasin tavaroitani vaihtoa varten? Ja nyt yhtäkkiä se on aika pitkälti siinä. Det var det, kort är gott.

Toki tätähän ne kaikki sanoivatkin silloin elokuussa, kun mä podin pientä lähtöahdistusta. ”Sun aika siellä Ruotsissa menee tosi nopeesti, ihan oikeasti. Sitten kun aika tulee, niin sä et halua lähteä sieltä edes pois.”

No, kyllä se nyt täytyy myöntää että oikeassa olitte. En sano etteikö siellä syksyn aikana olisi ollut hetkiä, jolloin musta tuntui että aika matelee enkä mä tiennyt miten päin olisin. ”Täällä mä nyt sitten käkäilen enkä tee mitään järkevää” oli mun peruskommentti kavereille, kun soiteltiin ja vaihdettiin kuulumisia tuossa lokakuussa. Toki onhan se niin, että jos on kipeänä kuukauden ihan missä paikassa vaan eikä kotoa pääse lähtemään, niin käkäilemiseksihän se menee ihan pakosti. Mutta loppuviimeksi, sen jälkeen kun tauti saatiin aisoihin niin lähtihän se aika siitä taas etenemään.

Tässä parina viimeisenä viikkona musta on jopa alkanut tuntua siltä, että en mä nyt hei ihan vielä ollutkaan valmis tämän Ruotsin kanssa. Olisihan mulla vielä vaikka mitä nähtävää ja tehtävää, justhan tämä vasta alkoi sujua… Tämä ilmiö on kyllä todettu jo ennenkin. Sitten kun alkaa tuntua siltä, että kaikki alkaisi olla kohdallaan, niin onkin jo aika lähteä. Harmi.

Hytti-selfie laivalla. Mulla oli yhen hengen hyttipartyt :D

Kukaan ei kuitenkaan sanonut etteikö mä ja Tukholma kohdattaisi vielä! Mä oon niin ihastunut siihen kaupunkiin. Tällä reissulla tuli kohdattua myös uusi rakkaus, nimittäin ruotsin kieli! Eihän mun svenska nyt ihan flytande vieläkään ole, mutta mulle on syttynyt kyllä palo käyttää sitä ja oppia sitä aina vain lisää! Vi får se :D

Maanantaina mulla on sitten viimeinen ruotsin kurssin seminaari. Siellä mun pitäisi pitää 15 minuutin esitelmä ja opponoida toista esitelmää. Tulee vähän jännää, varsinkin kun mietin, kuinka hyvin ehdin valmistautua tämän muuttorumban keskellä. Tiistaina onkin sitten aika sanoa heipat vaihto-ajalle. Ennen lentoa mulla on kuitenkin vielä viimeinen lääkäri Tukholmassa – nyt onkin sitten se totuuden hetki, saisko meikäläinen sieltä viimein terveen paperit ja luvan normaaliin urheiluun :D Jos jotain haluan Tukholmaan jättää, niin se voisi olla sitten se keuhkokuume. Siitä ei ripettäkään enää Suomeen tuoda!

Stureplanin jouluvalot

Vaasassa on alkanut taas Vaasan elämä rullailemaan eteenpäin. Oon ollut nyt pari viikkoa töissä ja täytyy kyllä sanoa, että mun on niin hyvä siellä Verolla taas. Tuntuu, että päivissä on taas jotain järkeä! Sitä surullisen kuuluisaa ”käkäilyä” ei ole tarvinnut pariin viikkoon harrastaa, ja se on ihan mahtavaa. Oon niin iloinen, että mulle tarjoutui tämä mahdollisuus. Työt tuo päivään kyllä niin paljon mielekkyyttä.

Oon nyt majaillut siskoni Jennin ja hänen kihlattunsa Teemun luona Vaasan ajat. Ai niin, eikä pidä unohtaa mun kummikisuja, Piitua ja Hillaa jotka siellä on myös <3 Voi niitä ihania, tuo jokaiseen päivään roppakaupalla iloa! Kummitätsän kultakisuliinit <3 okei, ehkä jätetään liika lepertely pois blogin puolelta :D Asiaan vielä siis, oma kämppäkin löytyi aikalailla heti ja odotan nyt että pääsen jossakin kohtaa muuttamaan sinne sitten! Vuoden alussa varmaankin.

Hilluska <3

Tammikuussa alkaakin sitten tämän kevään näytön paikka. Tavoitteena on, että kandin paperit olis mulla keväällä pihalla. Voi olla että motivaation kanssa menee jossain kohtaa vähän tappeluksi ottaen huomioon sen kuinka paljon syksyllä on opiskelut napanneet… Mutta kyllä mä sen sieltä puristan, watch me!

Mulla on ollut tässä vähän sellainen olo, että nyt alkaisi tämä kompastelu riittää. Nyt on vuoden aikana sattunut ja tapahtunut, ja nyt viimeisimpänä on ”keuhkiksen” jälkeen kerätty palasia kasaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta nyt on jostakin syystä alkanut tuntua siltä, että nyt olisi aika. Mulla ei ole käsitystä minkä aika, mitä varten ja koska tarkalleen, mutta jostain mulle tuntemattomasta syystä mulla on vain sellainen tunne. Sellainen tunne, kun tähdet olisi siirtymässä kohdalleen. Jotain varten. Ja tässä mä nyt odottelen, että koska mentäis! Mulla on vähän sellainen tunne, kuin istuisin vaihtopenkillä ja odottaisin tietäen, että kohta on mun vuoro rynnätä pallon perään kentälle. Mähän suorastaan hypin paikallani täällä ja odotan koska pilli viheltää että mä saan mennä :D Sit kulkaa pelataan. Tai autovertausta käyttäen, valot on keltaisella ja mä oottelen, koska tulee vihreä ja saisin painaa tallan pohjaan. Mulla on tunne, että kohta mennään taas. Kauheen kiva olisi tietysti tietää että mihin :D

Ja taas mennään!

Mulla saattaisi olla vaikka pari vuorta siirrettävänä, en tiedä. Kunhan vaan löydän sen oman jutun. We will see.

En tiedä koska te kyllästytte näihin mun tekstien mukana tuleviin fiilistely- ja teemabiiseihin, mutta noh, täältä pesee taas. Niistähän se mun inspiraatio tulee, joten musta se kuuluu olennaisena osana mukaan :D Olkoon se sitten vaikka tän blogin tavaramerkki – fiilistelyä tekstin, kuvien ja musiikin kera. Kuunnelkoon sitten ne jotka haluaa! Tässä siis tulee: Roope Salminen & Koirat, Tähdet kohdallaan. https://www.youtube.com/watch?v=zp9r4JM1Sow

Energistä viikonloppua kaikille!

- Hanna

Olet kaunis, tiedä se

Kuva: http://www.picschamp.com/quotes-about-beauty/

Oon kuunnellut tässä viime päivinä paljon Robinin uutta albumia. Sieltä yhdeksi suosikiksi on noussut Kultakehykset. Siinä biisissä on mun mielestä sellainen sanoma, joka kaikkien pitäisi muistaa ja ihan oikeasti ymmärtää.

”Sun pitäs muistaa

Että kukaan meistä ei oo täydellinen eikä voiskaan

Kun tää maailma on täynnä virheitä

Sä huomaat, mä lupaan et sä huomaat

Et sä oot hyvä just noin kun oot”

”Sun sateiset silmät, ne näkee vaan pilvet

Mut oot siltikin niin älyttömän kaunis

Jos mä otan susta kuvan niin se kaipais

Kultakehykset”

Mä oon monta kertaa ihmetellyt, että miten ihmiset ei välillä osaa arvostaa omaa kauneuttaan. Liian usein nähdään vain se mikä on ”pielessä”. Unohdetaan kokonaisuus ja hyvät jutut. Mä ihmettelen sitä, miksi itse ajatella niin, että näytänpäs tänään kamalalta. Siitä tulee huono mieli vain tasan itselle. Kyllä kaikki varmaan tietää sen fiiliksen huonona hiuspäivänä tai kun asukriisi ei vain ratkea. Todellisuudessahan se on aikalailla omassa mielessä. Vai kuinka usein muka huomaat, että kaverilla olisi huono hiuspäivä? Niinpä.

Kuva: http://quotesgram.com/coco-chanel-quotes-on-beauty/

Kaikkihan olisi aikalailla jees, jos niitä asukriisejä tai mörköpäiviä tuntuisi olevan vain satunnaisesti. Harmiksi se ei monta kertaa ole niin, vaan itsensä vähättely on tapa, ja ihan tiedostamatta. Mä olen monilta naisilta kuullut, etteivät he oikein ole tyytyväisiä juuri mihinkään osaan itsessään. Myös sellaisten naisten suusta oon tämän kuullut, jotka on mun mielestä ihan huippukauniita. Tämä voi mun mielestä johtua kahdesta syystä, eikä kumpikaan oikein ole hyvä. Ensiksi, joko noin todellakin ajatellaan, eikä yhtään osata nähdä sitä omaa kauneutta ja hyvyyttä. Toiseksi, kyse voi tosiaan olla tuosta itsensä vähättelystä. Ei nyt välttämättä ihan ajatella, ettei MIHINKÄÄN oltaisi tyytyväisiä, mutta niitä omia hyviä puolia ei vain uskalleta sanoa ääneen tai uskalleta näyttää toisille.

Mä en oikein ymmärrä, että miksi. Miksi ei suostuta näkemään omaa kauneutta? Tai miksi siitä ei voida olla ylpeitä? Loppujen lopuksi kun kaikki on omasta mielestä kiinni. Aina on toki niitä, jotka muistuttaa enemmän jotakin tiettyä kauneusihannetta. Aina on jotain, joka ei ole ihan justiinsa. Mutta miksi keskittyisi niihin? Miksei mieluummin siihen, mistä tulee hyvä mieli ja hyvä olo? Siihen, miksi tuntee itsensä kauniiksi. Koska mä tiedän ja olen ihan varma, että kaikilla sellaisia asioita on. Mun mielestä omista hyvistä puolista saa ja pitää olla ylpeä! 

Mun mielestä mikään ei tee kauniimmaksi kuin se, että tunnet itsesi kauniiksi. Silloin riittää hymyä. Kehut kuulee ihan uusin korvin ja kadulla kävelee itsevarmemmin askelin. 

Kuva: http://www.lifehack.org/articles/communication/nothing-makes-woman-more-beautiful-than-the-belief-that.html

Mun mielestä on niin, että sitten kun tunnet itsesi kauniiksi, niin sen alkaa huomata muutkin! Silloin kehut on ihana ottaa vastaan, ja pikku hiljaa ymmärtää myös itse kehua toisia. Silmät oppii näkemään kauneuden ihan eri tavalla sen jälkeen, kun näet kauneuden ensin itsessäsi.

Mun mielestä kaikkien pitäisi välillä oikein pysähtyä ja keskittyä näkemään se kauneus itsessään. Sekä luonteessaan että ulkoisestikin. Mistä ominaisuuksista pidät itsessäsi? Mistä voit olla ylpeä joka kerta, kun katsot peiliin? 

Mä voin rehellisesti sanoa, että tunnen itseni kauniiksi joka päivä. Välillä on toki niitä kuuluisia hius- tai asukriisejä tai mörköpäiviä, tai monesti itsestä otettu valokuva ei miellytä. Mutta niinäkin päivinä mä hymyilen itselleni peiliin, ja muistutan että hymy on mun paras asuste. Se on kaunis päivästä toiseen ihan luonnostaan :) Mä oon tosi tyytyväinen just näin. Ja mun mielestä sen saa kertoa! Mä olen oman elämäni supernainen, ja kukas sen paremmin tietäisi ja mulle kertoisi kuin minä itse.

Hymy on kaunis vaikka suoraan suihkusta tulleena ja yöpuku päällä!

Valitettavasti mäkään en ole aina osannut ajatella ihan näin. Mutta siinä mä olen tosi onnellisessa asemassa että oon saanut huomata tämän positiivisen ajattelun voiman niin ajoissa. Ja sitähän pitää jatkaa koko ajan, että se pysyy yllä! 

Miten sitten pääsee alkuun? Miten nähdä kauneus itsessään?

Mun mielestä kehuminen on tämän lukon avain. Opettele kehumaan, sekä itseäsi että toisia. Ja sitten tärkeää: opettele kuuntelemaan ne kehut, jotka sinulle lausutaan. Jos joku kehuu kampaustasi, niin miksi vähätellä, että eihän tämä ole kuin tällainen ihan tavallinen. Ehei, ota kehu vastaan. Hymyile ja kiitä. Ymmärrä kehu. Paina se mieleesi ja muistele lämmöllä. Ja ensi kerralla kehu itse takaisin!

Usko pois, kun opit kehumaan ja ottamaan kehut vastaan, alat pikku hiljaa uskoa niihin. Ihan oikeasti. Been there done that! 

Ihanaa maanantaita kaikille oman elämänsä supernaisille (ja –miehille)! 

- Hanna

PS. Olisin halunnut linkata tuon ihanan biisin tähän mutta en löytänyt toimivaa vielä Youtubesta :( Spotifysta kuitenkin löytyy, joten sieltä kuuntelemaan!