Tiedättekö sen tunteen?

Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu että pitäisi olla jossain muualla? Sellaisen, jossa tuntuu että olisit ikään kuin väärässä paikassa.  Kun sitten alat miettimään tarkemmin, niin et ihan ymmärräkään, että missä sitten pitäisi olla. Tuntuu vain ettei täällä, mutta ei tietoa mihin muuallekaan kuuluisi.

Mulle tuo tunne on jotenkin liiankin tuttu. Se on musta välillä tosi kurjaa, koska mä haluaisin, että mulla olisi hyvä nyt. Haluaisin että mulla olisi hyvä olla olla just tässä hetkessä, niin ettei mun tarvitsisi haikailla mihinkään muualle. Tai kokea painetta siitä, missä mun PITÄISI olla. Koska ihan oikeasti, mä ymmärrän ettei mulla ole muuta kuin tämä hetki. Eilistä en voi muuttaa ja huomisesta en tiedä. Mut mitäs jos tämä hetki ei nyt vaan miellytä? Mihin mä sitten menen?

Mä yritän tsempata, yritän pohtia mitä mä voisin tehdä, pyörittelen ajatuksia mielessäni. Ajoittain tulee vaihe, kun mä en vaan enää jaksaisi pohtia. Silloin mä nostan kädet ilmaan ja ajattelen, että ihan sama sitten. Kunnes taas kohta mä huomaan jälleen olevani jossain muualla, ajatuksissani, jossain missä mä en elä oikeasti tässä hetkessä.

Mä haluaisin elää nyt. Mä haluaisin olla onnellinen nyt enkä sitten joskus. Mun päähän ei jotenkin mahdu se ajatus, että kyllä se siitä, vuoden päästä on parempi. Ei, kun mä haluaisin olla onnellinen NYT. Ja välillä mä olenkin. Mutta liian usein on niitä päiviä, kun musta tuntuu että sen onnellisuuden eteen joutuu tekemään ihan liikaa työtä. Siis kuinka vaikeeta se voi olla? Niinä päivinä mun tekee oikeesti mieli luovuttaa ja sanoa, että okei, ehkä se mysteerinen onni ei sitten vaan ollut mua varten.

Siis kuinka helppoa elämä olisi, jos aivot voisi halutessaan vaan kääntää pois päältä? Saisi lopettaa ajattelun edes hetkeksi. Fyysisesti voi lähteä lomalle mutta henkisesti se on vaikeaa. Voit ostaa loman etelään, ottaa aurinkoa, rakentaa hiekkalinnoja ja uida viikon. Mutta rentoutuminen siitä on kaukana, jos henkisesti et ole siellä rannalla rentoutumassa. Mieli pyörittää sitä samaa mössöä mitä kotona arjessakin, eikä vain päästä irti.

Jos mulla olisi joku konsti lopettaa tää pään sisäinen myllerrys ja pyöritys, niin mä tekisin sen. Olisin tehnyt sen jo aikoja sitten. Joskus vaan ajattelen, että loppuis nyt jo. Ei jaksa enää ajatella. Mutta ajatukset tulee ihan kutsumatta, ja aina sillon kun vähiten niitä kaipaisi. Väsyttää.

Vuosi 2015 taitaa jäädä mun mieleen vuotena, jona mä en nukkunut. Tai vaikka olisinkin nukkunut, niin silti väsytti. Vuotena, jolloin mä reissasin, pohdin ja etsin. Vuotena, jolloin mä olin ihan hukassa. Tää on se vuosi, jolloin harhailtiin oikein kunnolla. Missä mun olisi hyvä olla?

Ja sitten mä mietin, että kai se on sitten ihan ok olla hukassa. Ainakin hei mä tiedän, että nyt kuulkaa harhaillaan niin kuin Kolumbus ikään. Joskus ilmeisesti sitten vaan on pallo hukassa, ei voi mitään. Ainakin se, että mä tiedän olevani hukassa, on ensimmäinen askel siihen polun löytämiseen. Kyllä sen mun polku on siellä oltava, siellä jossain. Pakko olla.

Mun äiti sanoi muutama viikko sitten jotain todella viisasta. Mä pohdin, että mitä jos tämä nyt onkin sitten tätä. Mitä jos tämä ei nyt vaan lopu, en mä löydä mitään keinoa. Siihen äiti totesi, että niin, voisihan sitä joku pilvisenä päivänä luulla, ettei aurinkoa ole.

Niin. Se kyllä sai sitten ajattelemaan. Kyllähän mä pilvisenä päivänä tiedän, että aurinko on siellä. Pilvien takana. Mä tiedän, ettei se sieltä mihinkään ole kadonnut, ja kohta se paistaa taas. Miksi mä sitten epäilen sitä mun onnen löytymistä? Eiköhän se onni ole kuitenkin elämässä juuri samanlainen perusedellytys – ei se sieltä mihinkään katoa, vaikka sitä ei juuri nyt näy.

Pikkuisen väsynyt matkalainen junassa

Mä toivon, että vuosi 2016 tulee jäämään muistiin sitten sinä vuotena, jolloin mä löydyin. Vuotena, jolloin mä lähdin seuraamaan sitä mun omaa polkua. Vuotena, jolloin mun ei tarvinnut enää miettiä, että oonko mä nyt oikeassa paikassa.

Ainakin mä toivon, että ensi vuonna ei tarvitsisi rämpiä siellä metsän puolella ihan niin usein kuin nyt. Ja hei, niin klassiselta kuin se kuulostaakin, joka päivä on uusi mahdollisuus. Tälle vuodelle mulle olisi suotu vielä 17 uutta mahdollisuutta, miltäs se kuulostaisi? Ja ensi vuodelle täydet 365. Eiköhän me näillä pärjäillä.

– Hanna