Urheilijan mieli

Terve! Mä olen terve. Viikko sitten vielä juuri ennen Suomeen paluutani sain niin sanotusti terveen paperit lääkäriltä Tukholmasta. Kuulemma keuhkot kuulostaa ihan normaalilta eikä röntgenissäkään näkynyt mitään ”leftoverseja” ihmeellisempää, joten meikäläinen sai LUVAN URHEILLA NORMAALISTI! Wohoo! Tosin se lääkäri sanoi että ”start gradually”, mutta mutta… Kuka nyt vielä malttaa mitään odotella? Nyt treenataan!

Heti tiistaina Vaasaan saavuttuani vetäisin treenivaatteet päälle ja tein olkkarissa oikein rehelliset kotitreenit: alkulämpäksi kaikkea hauskaa riehumista tanssien ja kahvakuulaa heilutellen, sitten varsinaiseksi treeniksi HIIT-tyyppinen pläjäys ja lopuksi vielä vatsalihaksia. Setti oli sen verran tehokas että tein saman myös torstaina, huikeeta! Perjantain superryynäys loskassa matkalaukkua vetäen olkapäät ja selkälihakset aivan jumissa ei sitten ollutkaan ihan yhtä huippu juttu enää… :D

Sunnuntaina olikin sitten jalkatreenin vuoro. Katselin tuossa kalenterista, että edellisen kerran sellainen on tullut vetäistyä lokakuun 3. päivä… kiva. Todistin harmikseni myös, että lihakset ei ole enää samassa kunnossa kuin ennen taukoa. Jalkaprässissä painot olivat pienentyneet roimasti, eikä kyykytkään samoilla menneet kuin ennen… No mutta, onpahan ainakin sitten tavoitteita! (Kröhöm jalkaprässissä kirittävää 90kg parhaista ajoista…)

Tälläkin viikolla tulee varmasti urheiltua niin paljon kuin vain mahdollista! Salille, jumppaan, lenkille, kaikkea kiitos! Hyvät treeniboostit jouluruuista tiedossa :D

Yks riemuidiootti treenaaja, joka ilmeisesti aikoo
karkoittaa kaikki lukijat julkaisemalla tän kuvan :D 

Täytyy kyllä sanoa että mä en tiedä mitä ihmettä mulle tapahtuisi, jos mä en saisi urheilla. Tuo parin kuukauden tauko oli kyllä aika koettelemus. Pari kuukautta on pitkä aika olla pois ”omasta maailmastaan”. Oon ollut todellakin aivan hajalla, kun en päässyt tekemään sitä omaa juttua, purkamaan paineita ja kokemaan sitä liikunnan riemua joka kuuluu mun elämään niin suurena osana. Kunpa mä saisin pitää sen elämässä aina.

Mulla on vaan niin paljon parempi olo nyt kun pääsen taas. Niin henkinen kuin fyysinenkin puoli on paljon paremmin hallinnassa, ihan kuin elämä olisi mun omissa käsissä. Oon saanut tärkeimmät työkaluni takaisin, ja nyt tuntuu kuin olisi taas enemmän oma itsensä. Mulle on tullut oikein sellaisia ahaa-elämyksiä: ”Ai niin no tältähän Hannasta kuuluu tuntua!! Tätähän Hanna osaa, tätä mun kuuluu tehdä!”

Kuva: https://www.pinterest.com/pin/314126142732184519/

Mä oon varma, että mä selviän vaikka mistä, kunhan vaan saan urheilla. Muuten lähtee hommat niin sanotusti käsistä. Silloin kun mä urheilen, mä tiedän TASAN mitä mä olen tekemässä. Ei arvailua, ei pohdintaa kuuluisiko näin tehdä tai missä pitäisi olla. Mä tiedän, että sillon kun urheillaan, niin sit urheillaan. Mennään täysillä. Sitäpä mun ei tarvi koskaan kyseenalaistaa, koska se tekee minusta minut! Mussa on urheilijan mieli sisäänrakennettuna – ja sitä mieltä ei oo luotu luovuttamaan.

– Hanna