Lean In Five Weeks Challenge – viikko 1

Tänään ei masistella! Tänään on ollut kirkas ja päättäväinen mieli, ja oon fiilistellyt mun uusia treeni- ja ruokakuvioita. En ole täällä vielä maininnutkaan näistä!

Mä päätin vielä Ruotsissa ollessani osallistua Tomi Kokon tammikuussa alkavaan Lean In Five Weeks -nettivalmennukseen. Kyseessä on siis viiden viikon mittainen haaste, jonka aikana opitaan perusta elämäntapamuutokselle. Törmäsin tähän jossakin blogissa (ylläri), ja kiinnostuin heti. Tilannehan oli silloin keuhkiksen jälkeen melko surullinen: ainoa liikunta mitä sain tehdä oli rauhallista kävelyä joulukuuhun asti… Ei ihme että alkoi treenihaaste houkuttelemaan, niin mun tyylistä :D Nyt on ensimmäinen viikko haastetta takana, ja neljä vielä edessä. Mun tavoitteenani on siis tämän viiden viikon aikana a) voida paremmin kokeilemalla mulle ehkä paremmin sopivaa ruokavaliota b) kohottaa kuntoa sairastelun jäljiltä. Nyt ekan viikon jälkeen voin sanoa, että kyllähän tää alkaa toimia :)

Nyt seuraa siis jäätävä määrä kuvia treeneistä ja ruuista, koska näitäpä on tullut otettua ja paljon! Olkaapas hyvät, ja terkut LIFW-maailmasta! :D

Alotetaan tää vaikka ruokaostoksilla. Näitä on kannettu kaupasta kotiin kaksin käsin – kasviksia, kananmunia, lihaa ja pähkinöitä.

Aamupala mallia LIFW. Avokadoa, pähkinöitä, pinaattia ja munakas. Juomaksi sitruunavettä sekä bulletproof-kahvi :)

Koska kellä nyt ois perjantaisin jotain muuta tekemistä kun mennä salille?? Siis haloo...

Seuraavana iltapala mallia LIFW! Hemmottelin sit perjantain kunniaks itteäni ja ostin kylmäsavulohta! Oi nam :)

Haasteen eka Burner400-treeni. Tästä lähetään parantamaan aikaa! Tavoite ois 12 minuuttia (johon oon sen vuosi sitten vetässyt...)

Tässä hardcore-treenaajan salikassi. Siis kai nyt kaikilla itseään kunnioittavilla treenimuijilla on muumipullo ja pinkki treenikassi, häh? 

Tällä hetkellä mutustelemani iltapala, gluteenitonta siemennäkkäriä :)

Taas sain tosi positiivisen kokemuksen WSC:n palvelusta! Unohdin kengät kotiin lauantaina, kun olin menossa sprinttiin... Reippaana tyttönä marssin kuitenkin tunnille, ja kysyin pystynkö osallistumaan ilman kenkiä. No, eipä kauaa tarvinnut ilman kenkiä olla koska ystävällinen ohjaaja sai lainattua mulle kengät jostakin henkilökunnan varastosta! Huikeeta palvelua! Sitä paitsi noi oli tosi hyvät, pitäskös melkein iteki harkita... :D

'

Aamu alkaa Bulletproof-kahvilla aika superisti! Virtaa riittää pitemmäksi aikaa.

Riemuidiootti treenaaja. Ei muuta lisättävää.

Pirteää viikkoa kaikille!

- Hanna

Mitäs jos ei enää jaksa?

Mitä silloin pitäisi tehdä, jos ei vaan enää jaksa? Silloin, kun tuntuu että kaikki voimavarat on ihan lopussa. Eteenpäin ei pääse enää metriäkään, ei vaikka kuinka yrittäisi riuhtoa. Vaikka kuinka yrittäisi sanoa, että nouse ylös ja jatka. Älä luovuta, what doesn’t kill you makes you stronger.

Mun kokemuksieni mukaan toi lause ei vaan joskus pidä paikkaansa. What doesn’t kill you makes you smaller. Ensimmäisenä mainittu lause toimii tsemppinä tiettyyn rajaan asti. Mut sitten kun mennään oikeasti sen rajan yli, niin sitten ei enää auta. Sitten vaan tuntee olevansa pieni ja heikko. Ja sitten sitä vain syyllistää itseään, että come on, nyt lopetat ton valittamisen ja jatkat hommia. Älä ajattele. Oot vahvempi kun tää kaikki. Mitä tahansa teetkin, niin älä nyt missään nimessä paljasta heikkouttasi kenellekään.

"What doesn't kill you makes you smaller,

What doesn't kill you makes you cold,

What doesn't kill you makes you wonder,

If all there is is nothing at all"

– Smaller, Erik Hassle

Mut mitäs jos ei vaan pysty? Musta tuntuu, että sit alkaa olla aika myöntää, ettei olekaan vahvempi. Sitten mä olen heikko, enkä mä jaksa enää pakottaa itseäni muuhun. Se riitti sitä rataa, koska selkeästi muu ei vaan toimi. Jos sillä metodilla ei ole tullut parempi olo vaikka kuinka kauan yrittäisi, niin sitten olis varmaan aika muuttaa taktiikkaa. Joten, tästä päivästä lähtien mä annan itselleni luvan olla heikko. Katotaan mitä tapahtuu.

No niin, mitenkäs tää uusi taktiikka sitten toimii? Tää vois olla vaikka tästä lähtien nimellä ”mutkat suoriksi” -taktiikka.

Mitäs jos mua itkettää? No sit itketään.

Mitäs jos mua ahdistaa? Älä estä, annat vaan sen tunteen tulla.

Mitäs jos mua surettaa? Eipä se suru taida muulla lähteä kuin suremalla se pois.

Mitäs jos mä en vaan jaksa? No älä pakota itseäsi. Kyllä sulla sit on aikaa, kun taas jaksat.

Mitäs jos musta tuntuu ettei tää koskaan lopu? Nii, mikä kiire sulla on? Anna itselles aikaa saada kaikki taas kuntoon. Tää ei taida olla nyt enää kuukaudesta eikä paristakaan kiinni. Meet omaa tahtias sitten.

Arvatkaa mitä, mua helpotti tää jo nyt. Ja arvatkaa mitä muuta mä tajusin nyt kun kirjoitin nää kaikki tähän ylös? Olis varmaan alusta asti ollut helpompi kuunnella paria ystävää, jotka mulle on jaksanut tän kaiken sanoa varmaan sataan kertaan :D Mä yritän muistaa nämä nyt, mutta soitan varmaan silti toiset sata kertaa ihan vaan kuullakseni taas nää samat asiat uudelleen ja uudelleen.

Tää kaikki siks koska nyt mä vaan annoin ittelleni luvan olla heikko. Mitäs sitä sen enempää enää piilottelemaan. Ja sitä paitsi, mun mielestä joskus vahvuutta on se, että uskaltaa olla heikko. Oliskohan elämä helpompaa, jos viimeinkin noteerattaisiin se norsu olohuoneessa?

– Hanna

Kuva: http://www.picturequotes.com/when-theres-an-elephant-in-the-room-introduce-him-quote-82241

BioSignature-mittaus ja tavoitteita alkuvuodelle

Täällä sitä ollaan taas kotiutumassa Vaasaan! Mulla oli muutto maanantaina, ja nyt päivät on mennyt aika pitkälti tavaroita purkaessa ja kämppää siivoillessa. Toki töissä oon käynyt välillä verokarhuilemassakin :D Nyt täällä alkaa näyttää jo aika kodikkaalta! Vielä on hiukan siivoilua jäljellä, mutta muuten on tavarat jo paikoillaan. Pakko sanoa, että kyllä oma, ihan se ikioma sänky on ihan maailman paras asia! Eilen illalla ihan vaan makoilin sängyllä ja olin niiiin tyytyväinen. Kuuntelin seinällä tikittävää tuttua kelloa, ja tajusin että tuo ääni on kyllä puuttunut pitkän aikaa. Niin hienoa, että nyt ekaa kertaa mulla on oikeasti vain mun omat tavarat ympärillä, jotka saan sisustaa ja pitää järjestyksessä ihan just niin kuin ite tykkään! Huikeeta!

No mutta, asiaan. Wasa Sports Clubilla oli tänään avoimet ovet. Siis kerrankin kun loppiaisena tapahtuu jotakin, niin olihan sitä nyt mentävä. Mä luin mainoksesta, että Ladies Club & Spassa tuossa keskustan salilla (ihan mun lähellä btw!) oli BioSignature-mittausta. Se on testaajan eli Personal Trainer Eero Hakalan nettisivujen mukaan ”menetelmä, jolla pyritään havainnoimaan hormonaalisia epätasapainotiloja kehossa kehonkoostumuksen kautta”. Lisätietoa voit lukea täältä.

Oon ollut tästä mittauksesta jo pitkään kiinnostunut luettuani siitä Ainon blogista. Nyt kun tilaisuus tarjoutui edullisesti, niin mähän menin heti. Oli ihan tosi kiinnostavaa saada tietää, millä mallilla mun kehon hormonitasapaino on.

Syksystä asti musta on hiukan tuntunut, ettei mun kropalla ole ollut kaikki ihan justiinsa kunnossa. Ruotsiin muutto ja kaikki uudet jutut siellä oli alkuun todella stressaavaa, ja henkilökohtaisessa elämässäkin tuli niin sanotusti kuonoon pahemman kerran. Nukkuminen oli ollut huonoa koko vuoden ja mielessä pyöri koko ajan huoli tulevaisuudesta. Alkusyksystä sairastin flunssan kahteen kertaan plus kaikennäköistä epämääräistä mahakipua, josta kerran seurasi ihan terveyskeskusreissukin…  Kaikki tuntui olevan ihan sekaisin ja vastustuskyky sanonko mitä. Lokakuussahan kroppa pisti sitten jarrut päälle ihan täysin. Keuhkokuumeen myötä mun oli pakko pysähtyä. Siinä kohtaa mäkin sitten jo tajusin, että nyt hei ihan oikeesti homma seis, tää ei ole mikään leikin asia enää. Kiitos yläkertaan siitä että mä selvisin noinkin nopeasti takasin pelikuntoon.

Näistä kahdesta kuvasta näkee mun mielestä hyvin, mitä oli meneillään. Eka kuva on otettu viikonlopulta juuri ennen keuhkokuumeen alkamista. Toinen kuva on otettu jouluaattona, mun ekalta oikeelta juoksulenkiltä syksyn jälkeen! Ekassa kuvassa on sellainen muka-hymy. Ei hyvältä näytä. Kasvot ihan värittömät, silmät kertoo ihan omaa tarinaansa. Toisessa kuvassa taas näkee ihan oikean hymyn – aidon ilon ja riemun. Terveemmät kasvot. 

Mä siis tiesin jo tuohon mittaukseen mennessäni, että mun kunto ei oo sama mitä ennen syksyä. Kiinnostavaa oli kuitenkin nähdä ihan oikeasti se, mitä tällainen meno tekee kropalle. Olihan mulla jo ennustuksia ja tiesin hyvin pitkälti mikä tässä mättää, mutta hyvähän se on kuulla ihan ammattilaisen varmistus asiasta. Nyt mä tiedän myös mitä mun on ruvettava korjaamaan, jotta keho voisi taas paremmin.

No, mikäs sitten oli tuomio? ”Tässä mitattiin nyt stressaantunut keho” oli mittaajan ihan ekat sanat mun tuloksista. Ylläri :D

Sitten ruvettiin katsomaan tarkemmin tätä mun niin kutsuttua ”stressiprofiilia”. Mun kropassa on kortisolitasot liian suuret. Kortisoli on siis stressihormoni. Koska kortisolia on liikaa, myös insuliinitasot on nousseet sen myötä. Se on mielenkiintoista, koska kuulemma mun kroppa sietää hyvin hiilareita. Testaaja sanoi, että mun ei ole hyvä pudottaa hiilareita liian alas, sillä mulla se voi aiheuttaa sen, ettei keho toimi kunnolla ja vastustuskyky alenee. Eli, note to self, VHH tai karppaus ei sovi mulle. Kiva tietää tämä, että mun ei tarvitse ainakaan hiilareista kantaa ylimääräistä huolta. Pitkän matkan juoksijana ne on kuitenkin mulle todella tärkeä energianlähde.

Mitäs sitten pitäisi tehdä, että nää kortisolitasot ja sitä myötä insuliinitasot lähtisivät laskuun? Tittidii, seuraa päivän toinen ylläri: ”Nuku enemmän ja muista säännöllinen ruokailurytmi. Ateriat pitäisi syödä maksimissaan neljän tunnin välein.”

Niinpä niin. Siinähän se tuli sitten varmistettua. Tässä asiassa kerta kaikkiaan ei ole oikotietä onneen. Mä otan nyt tavoitteekseni korjata nämä kaksi juttua per heti. Tiedän, että nämä asiat ei ole kyllä syksyn aikana olleet mitenkään kunnossa, ja se näkyy heti voinnissa. Eihän mun kunto missään retuperällä ole, mutta ehdottomasti tiedän, että voisin voida paremmin.

Mulle suositeltiin myös magnesiumin määrän reilua lisäämistä. Mun pitäisi oikeasti syödä sitä paljon enemmän mitä nyt, ja tämä on kanssa otettava nyt tarkasteluun. Lisäksi  kuulemma kalaöljyn pitäisi auttaa laskemaan kehon stressitasoja. Eipä sitten muuta kun ravintolisäkaupoille!

Lisäksi Hakala oli sitä mieltä, että mun kannattaisi kokeilla gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota. Tätä olen kyllä itsekin jo moneen otteeseen miettinyt. Se voisi olla mun kropalle parempi ruokavalio. Täytyy ottaa testaukseen sekin. Mutta ihan ensimmäiseksi korjaan sen unirytmin ja ruokarytmin. Back to basics näköjään. 

Kaiken kaikkiaan tosi tosi mielenkiintoinen mittaus mun mielestä. Suosittelen kyllä kokeilemaan! Nyt se on sitten mun omissa käsissä miten tästä eteenpäin, neuvot on saatu.

- Hanna

If you tell me I’m wrong, I don’t wanna be right

Kuva: http://smashingup.com/30-stirring-quotes-about-life/

Jos mä olen aito itseni, niin siinä mä en koskaan voi olla väärässä. Ja jos joku mulle silloin tulee kertomaan, että oon väärässä, niin sitten mä en halua olla oikeassa. Mä oon aito itselleni. Ja mä uskon siihen, että me kaikki voitaisiin olla. Me voitaisiin olla jotain oikeasti. Aidosti ja rehellisesti. Mitäs jos aloitettaisiin heti tämän vuoden alusta asti?

Liian usein tulee mietittyä, että mitä jos. Mitä jos mä olisin tehnyt jotain toisin, mitä jos en olisikaan ollut sellainen tai tällainen tai mitä nyt ikinä. Jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, mitä jos. Asiat kuitenkin menivät juuri niin kuin menivät, ja siihen on syynsä. Mä uskon, että kaikella on oma tarkoituksensa. Mä en aina näe sitä heti, mutta uskon että kyllä se siellä on. Voi olla, että joistakin asioista mä en löydä sitä tarkoitusta koskaan. Mä voin vain luottaa siihen, että kaikki menee lopulta parhain päin. Siihen, että kyllä musta pidetään huolta, vaikka en itse sitä tarkoitusta löytäisikään.

Se, miksi mä voin luottaa tähän, johtuu siitä että mä olen ollut aito. Oma aito itseni, ja uskon siihen, että silloin mä en vaan voi olla väärässä. Silloin mä olen tehnyt juuri ne asiat, jotka on tuntuneet oikeilta, ja siksi mun ei tarvitse ajatella, että mitä jos. Mulla on silloin tarjottavana jotakin oikeaa ja rehellistä. Jos se ei ole jollekin tarpeeksi oikeaa, niin sille mä en sitten voi mitään. Siitä en voi muuta kuin olla pahoillani. Sen jälkeen se ei ole enää mun huoleni.

Kuva: http://veera-helmi.blogspot.fi/2015_10_01_archive.html

Liian usein ihmiset elävät kuin jossain kuplassa. Asioita tehdään, koska niitä jotenkin ”pitää” tehdä ja koska kaikki muutkin. Liian usein unohdetaan se oikea minä eikä ajatella asioita itse loppuun asti. Kuka minä olen, ja mitä juuri minä haluaisin tehdä? Mihin minä uskon? Mitkä ovat juuri minun tavoitteeni? Ihmisillä on liian kiire elämään vain jotakin elämää, sellaista, jota elämän ”pitäisi” olla.

Mitäs sitten kun se kupla puhkeaa? Mitäs sitten tapahtuu?

Mä kerron. Mä olen itsekin elänyt siinä kuplassa, ja ihan liian pitkään. Siinä kuplassa, jossa mietitään mitä muut tästä ajattelee ja miten mä voisin olla muiden mielestä parempi. Mä elelin siinä onnekkaasti viime kevääseen asti. Ties kuinka kauan olin kasaillut jotakin korttitaloa, joka pyrki johonkin, aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Kerros kerroksen perään, ja vaikka minkälaisia rakennussuorituksia siellä välissä oli, niin mikään ei tuntunut huipulta. Ihan kivoja juttuja siellä oli, mutta ei huippuhetkiä.

Sitten se vaivalla kuplan sisään kasaamani korttitalo romahti helposti, ihan yhdessä yössä. Jos vain rakentaa ja rakentaa, muttei ymmärrä edes mitä rakentaa tai haluaako rakentaa sitä, voitte kuvitella, ettei tuollainen talo millään vakaalla pohjalla ole. Huippua ei koskaan saavuteta.

Ja nyt niitä kortteja on sitten keräilty oikein urakalla. Kuplan puhjetessa kortit levisivät minne sattuu.

Nyt mulla on kuitenkin tilaisuus katsella niitä kortteja ihan uusin silmin ja ihan oikeasta maailmasta. Mun omasta maailmasta ja omista lähtökohdista. Nyt mä voin opetella näkemään sen, mitä kortteja mä oikeasti tarvitsen. Mistä korteista mä ehdottomasti haluan taloni rakentaa. Nyt mä osaan kiinnittää huomiota siihen, mitkä kortit kannattaa sinne talon perustaksi ja tukipilareiksi laittaa ja lopulta näen senkin, mitkä kortit ei mun taloon kuulu.

Mun on hankala kuvitella, että voisin mennä enää takaisin siihen kuplaan. Onhan se toki helppoa hetken – ei tarvitse itse miettiä, kuka olet ja mitä haluat, otat vain valmiin paketin ja rakennat siitä sitten parhaasi mukaan. Moni ei ikinä edes poistu tästä kuplasta. Todella moni ei varmaan edes tiedä elävänsä siinä, tai että sellaista edes on. Mä koen kuitenkin jättäneeni sen taakseni, enkä sinne halua enää palata.

Mihin mä sitten olen menossa? Se on sitten jo ihan toinen kysymys. Mulla ei tällä hetkellä ole mitään käsitystä. Kokeillaan jotakin suuntaa, ja jos se ei ole oikea, niin käännytään sitten seuraavasta mutkasta toiseen suuntaan. Kyllä mä tiedän, että sinne metsänkin puolelle varmasti eksytään vielä ihan useampaankin kertaan, mutta hei, mä oon silti menossa. Eteenpäin ja ilman tarvetta katsella takaisin päin. Mä valitsen mennä tätä omaa tietäni ja omaa reittiäni. Miksi valita se eniten kuljettu reitti, jos mun omasta voi tulla niin paljon parempi?

Mä tähtään tässä ehkä jonnekin mitä mä en nyt näe. Menen vähän sinne sun tänne ja harhailen kuin Kolumbus tai Odysseus konsanaan. Onhan mulla visioita ja unelmia. Syvällä sisimmässäni mä uskon, että kyllä mä ne vielä saavutan.  Taistelen sen puolesta mihin mä uskon. Etsin ja löydän sen oman jutun. Rakennan siitä mitä mulla on.

Kuva: https://www.pinterest.com/explore/love-life-quotes/

Nyt mä tiedän jo, että mulle on jaettu korttitaloni peruspilareiksi aika hyvät kortit. Perhe ja ystäviä, turvallinen elinympäristö, terveyttä ja koulutusta. Kaikkia korttipakan neljästä eri maasta mä olen saanut runsain mitoin.

Mutta pakassa on myös se yksi kortti, josta ei oikein tiedä. Se voi olla hyödyksi tai haitaksi. Se voi nousta korttipakasta koska vain, ja sitten se on vain otettava vastaan. Se kortti on jokeri. Sattuma. Siinä sitten nähdään, kuinka taitavasti pelaaja sen jälkeen osaa korttinsa pelata. Sitten on oikeastaan aikalailla sama, onko kädessä ässiä tai kakkosia.

Loppujen lopuksi mä en kuitenkaan usko siihen, että täällä pitäisi ruveta määrittelemään voittajia tai häviäjiä. Jokainen tekee korteillaan mitä parhaaksi näkee, ja niin sen pitää ollakin. Jokainen toki yrittää voittaa. Mutta kaikki tekevät sen omillaan, omissa peleissään. Mä sain nämä kortit, näistä mä rakennan. Siihen ei voi jäädä vellomaan, mitkä kortit naapurin kädestä löytyy. Mun korttitalo syntyy mun omista korteista eikä kenenkään muun.

Kuva: https://www.pinterest.com/explore/elämästä-sanottua-929900110692/

Voinko mä sitten olla tässä väärässä? Sitä mä pohdin nyt, ja joudun pohtimaan aina uudelleen ja uudelleen. Mutta vaikka mä en mistään muusta olisi varma, niin ainakin yhdestä asiasta: mä ajattelin just niin kuin kirjoitin. Ihan aidosti ja oikeasti.

Lopuksi vielä biisi, josta oon saanut niin paljon inspiraatiota. Tää oli Spotifyn mukaan mun vuoden kuunnelluin biisi! En ihmettele yhtään, sen verran tätä on tullut kyllä fiilisteltyä. :) 

- Hanna

P.S. Katsoin tuon musiikkivideon itsekin vasta äsken. Meni oikein kylmät väreet. Ihan huippu!